Kun nykyään luen juttuja 80-luvusta, en tunnista sitä samaksi ajaksi kuin missä silloin elin. Tietty, ne kromihuonekalut ja korkeavyötäröiset housut, topatut jakut - ne olivat kaikille samanlaisia, mutta kun puhutaan siitä älyttömästä nousukaudesta, se on minulle vierasta.

Se oli samaa aikaa, kun Keitele & Tommila perustivat pankkiiriliikkeen ja Keitele itse keikaili kävelykeppinsä kanssa ja teititteli kaikkia. Se oli aikaa, kun Sam Inkinen ei nukkunut kuin kolme tuntia yössä toimistonsa futonilla ja antoi päivisin utopistisia haastatteluja medialle. Väittävät, että silloin rahaa virtasi joka purossa, mutta ei sitä tavallinen kaduntallaaja huomannut. Meillä ei ainakaan ollut liikaa.

Radio City aloitti toimintansa, pahus, vasta toisena paikallisradiona Suomessa, taajuudella 96,2. Lähetyksiä oli vain pari tuntia aamuisin. Radiomainokset kuulostivat hassuilta, sillä niihin ei ollut tottunut. Miksei aina voi olla perjatai, perjantai perjaaaaantai, kuului autoradiosta. Muutoin sieltä kuului Springsteen, Peran lemppari.

Juppikulttuuri alkoi orastaa, mutta siitä minä näin vain vilauksen.

Jonkinlaista juppikulttuuria kai edustivat Peran vanhempi sisko ja hänen miehensä. Heille minut esiteltiin ensimmäisenä, tai oikeastaan heidät minulle. Omistusasunto Espoossa, Aallon huonekalut ja toinen töissä pankissa, toinen vakuutusyhtiössä. Ihan mukavia ihmisiä, mutta kun Timo alkoi puhua "meidän puusepästä" minua huvitti.

Ensimmäisellä tapaamisella lähdimme yhdessä Hankoon. Olin jo käsittänyt, mikä on homman juoni ja autossa jutellessamme jotain, sanoin vitsinä, että siksi vanhemmillani on tasakattoinen talo, että siihen voi laskeutua helikopterilla. En hetkeäkään kuvitellut, että joku voisi ottaa sen tosissaan, mutta niin vain kävi. Timo alkoi kysellä tarkemmin perheestäni, autoista, mahdollisesta veneestä - kaikesta. Minulla oli täysi selittäminen, että juttu oli pelkkä vitsi - hei! naurakaa!