Aloitin työt sovitusti. Pera soitti heti ensimmäisenä päivänä ja pyysi kanssaan lounaalle. Minulla oli tavattoman hyvä olla. Olin onnistunut iskemään itselleni miehen, jolta odotin paljon. Tai oikeastaan, en minä häneltä odottanut, odotin, että yhdessä saavutamme jotain.

Eivätkä ne odotukset olleet mitään maata mullistavia: halusin normaalin elämän, yhteisen asunnon, ehkä avioliiton ja lapsia joskus. Millään ei ollut kiirettä. Olin ajelehtinut koko opiskeluajan kykenemättä sitoutumaan. Tunsin löytäneeni ihmisen, jonka kanssa voisin sitoutua. Peralla tuntui olevan niin samantapaiset ajatukset kaikesta kuin itselläni, että mikään ei voisi mennä pieleen.

Pera asui vanhempiensa yläkerrassa, esikaupunkialueella vanhassa puutalossa. Ennen pitkää huomasin viettäväni aikaani hänen luonaan yhä enemmän. Lokakuussa sain työsuhdeasunnon Linjoilta. Työnantajallani oli hyvät suhteet vakuutusyhtiöön ja sain kämpän sitä kautta. Se oli pieni yksiö ja vuokra oli edullinen. Silloin vuokra-asunnon löytäminen Helsingistä oli hankalaa ilman suhteita, vaikka olisi pystynyt maksamaan korkeampaakin vuokraa. Niitä ei yksinkertaisesti ollut.

Asunto olisi ollut valoisa, mutta se oli maalattu tummanvihreäksi. Halusin siitä valkoisen. Vakuutusyhtiö suostui maksamaan tarpeet, muttei työtä. Pera oli kätevä käsistään ja tarjoutui maalaamaan. Muutaman illan vietimme telat kourissa ja saimme kämpästä asuttavan näköisen.

Ostin osamaksulla sängyn ja lasisen kromijalkaisen ruokapöydän, siihen neljä mustareunuksista venetsia-tuolia. Sänkykin oli musta. Tyylikästä ja viimeistä muotia.

Kun asunto oli kunnossa Pera katsoi minua alta kulmien ja totesi - Nyt sä sit heität mut meneen, kun tää kämppä on maalattu.