Kesäkuu ehti kulua nopeasti. Vain harvoin pääsin kahvihuoneeseen samaan aikaan Peran kanssa. Hän ei tuntunut liioin seurastani välittävän. Sydämeni nytkähti, kun hän kertoi menevänsä kaverinsa häihin.

 - Mitä ostit häälahjaksi? - Maljakon. - Minkälaisen?

Hän kumartui nostamaan muovikassin tuolin vierestä ja esitteli Iittalan maljakkoa, ei Aalto-vaasia, joka ei vielä siihen aikaan ollu kovin tunnettu, vaan toista, itsekin kauniina pitämääni maljakkoa.

 - Yksinkertainen, mutta tyylikäs, hän siirsi kysyvän katseensa maljakosta minuun.

Olin samaa mieltä ja tunsin poskieni punertuvan. Voi helvetti! Mies osaa ajatellakin. Yritin epätoivoisesti keksiä jotain muuta puheenaihetta siinä onnistumatta. Päässäni pyöri vain ajatus Peran mahdollisesta tyttöystävästä. Koskaan, ei kertaakaan, hän ei ollut maininnut mitään siihen viittaavaakaan, mutta toisaalta aiheesta ei ollut keskusteltukaan. En voinut olla varma.

- Milloin jäät lomille? - Tänään on viimeinen päivä töitä.

Nyökkäsin. En enää uskaltanut kysyä, miten pitkään hän aikoi olla. Sopimukseni päättyi heinäkuun lopulla. Jos hän pitäisi vain kolme viikkoa, ehtisimme vielä nähdä. Toista vaihtoehtoa en halunnut ajatellakaan, sillä se olisi tarkoittanut, että minulla oli viimeinen tilaisuuteni ennen pestini loppua. Elokuun puolessa välissä aloittaisin muualla, pidempiaikaisella sopimuksella. Tein hänelle kuitenkin tiettäväksi, mihin menisin töihin. Jos vaikka...