Kotoa olin saanut sellaisen mallin, että äiti oli kaikessa aloittaja ja veti. Isä tuli kauniisti perässä eikä vastustellut. Äidin aloitteet eivät yleensä olleet huonoja, niitä oli muiden helppo seurata, koska ne olivat yhteiseksi hyväksi. Isä toteutti monet äidin aloitteista, teki lujasti töitä ja isompituloisena kantoi rahat. Olin nähnyt mallin toimivan.

Peran saamattomuus ei siis minua häirinnyt. Itse asiassa sen kanssa oli helppo toimia, koska minulla oli samanlainen malli. Kun ehdotin säästämistä, hän tuli mukaan. Kun sanoin, että tämän asunnon otamme, hän oli samaa mieltä. Kun sanoin, että seinä maalataan tämän väriseksi, hän ei vastustanut, vaan tarttui telaan. Hänellä oli myös kotoa sellainen malli, että äiti toimii. Hänen isänsä ei ollut alkoholisti, mutta suurkuluttaja kylläkin. Hänen äitinsä oli rankalla työnteolla (kaksi duunia vuosikymmenten ajan) pitänyt perheen pystyssä vaikeinakin aikoina ja maksanut lainat ja kerännyt sukanvarteen.

Minä olin vakuuttunut, että tämä suhde toimii, vaikka siihen tulisi vastoinkäymisiäkin. Niitä oli ollut vanhemmillanikin, mutta ne oli voitettu.

Mitenkään en ihmetellyt, kun aikuisella miehellä ei ole ystäviä. Hän selitti aina jotain ympäripyöreää ja kertoi kyllä vanhoista tutuistaan, muttei pitänyt heihin yhteyttä. Siitä seurasi se, etten minäkään pitänyt yhteyttä ystäviini. Joillekin esittelin Peran, mutta kun tuntui, että juttu ei luistanut, valitsin Peran, eikä se ollut minulle vaikea valinta. Näin jälkeen päin ymmärrän, miksi hän ei välittänyt kavereistani: he olivat hänelle kilpailijoita. Joskus jos joku tuttuni kävi meillä ja nauroimme ja juttelimme vanhoista asioista, Pera kyseli jälkeen päin, mitä sillä ja sillä jutulla tarkoititte. Minä olin hieman ihmeissäni, mutta selvitin ne yleensä olan kohautuksella. Ei minun elämässäni ollut mitään erityistä koskaan tapahtunut. Ainoa pitkä suhde aiemmin oli ollut suhde Jariin. Siitä Pera ei halunnut kuulla mitään. Jos satuin ohimennen jotain mainitsemaan, hän kysyi ivallisesti, että kaipaanko yhä Jaria, kun kerran puhun hänestä.

Pian opin suodattamaan puheitani menneisyydestä, enkä koskaan maininnut mitään, mihin hän olisi voinut tarttua. Minä tein kaiken vapaaehtoisesti, enkä ymmärtänyt, että elintilani kaventui. En ymmärtänyt sitä ennen kuin kaikki oli jo myöhäistä.

Pera kosi minua jo heti syksyllä, mutta minulle kihlautuminen merkitsi aidosti lupautumista avioliittoon, enkä suostunut. Halusin vielä kuulostella. Hän olisi halunnut mennä kihloihin uutenavuotena, sitäkään ei tapahtunut. Vihdoin hän onnistui taivuttelemaan minut sormusostoksille maaliskuussa, kun olimme päättäneet ostaa asunnon. Se oli minullekin riittävä merkki siitä, että olemme tosissamme ja kihlauduimme maaliskuussa. Tilipäivänä. Sormukset vaihdoimme arkisesti autossa matkalla vanhempieni kotiin kotimiehiksi viikonlopuksi heidän ollessaan matkoilla.

Vanhempani olivat lievästi kauhuissaan kuultuaan kihlauksesta, mutteivät sanoneet mitään. Ilmoitimme menevämme kesällä naimisiin. Olin kuitenkin onnellinen. Kukaan ei ollut kosinut minua aiemmin, ei ilmaissut haluaan viettää loppuelämänsä kanssani. Pera oli ainoa.

Löysimme kivan kämpän Etelä-Helsingistä ja apu tuli yllättävältä taholta: Peran äiti oli valmis antamaan meille 30 tonnia, jos käyttäisimme sen asuntoon. Takaisinmaksu tapahtuisi vasta, jos myisimme asunnon. Mitään papereita lainasta ei tehty, mutta rahat siirtyivät tilille. Sitä asuntoa emme kuitenkaan ostaneet, vaan löysimme toisen, vähän isomman Sörnäisistä, josta tehtiin kaupat.

Revimme tapetteja, paklasimme ja tapetoimme uudelleen. Perunapeltoa muistuttava puulattia hiottiin ja kämpästä tuli viihtyisä. Meidän oma pesä. Ei enää kyttäävää talkkaria, vaan laillisesti kimpassa.

Joka tapauksessa, uskalsin kuukausia myöhemmin ottaa esille näkemäni ulosottopaperit. Osa niistä kuulemma koski autoa, jonka Pera oli jättänyt tievarteen ja joka oli kaupungin toimesta hinattu hajottamolle. Osa koski maksamattomia elatusmaksuja. Hän vakuutti asian olevan hoidossa, eikä minulla ollut syytä olla uskomatta.

Peran tytärkin alkoi vierailla luonamme epäsäännöllisesti. Hän oli kaunis ja hyvätapainen tyttö, jonka kanssa oli helppo tulla toimeen. Yksiöni ei ehkä ollut paras paikka kolmen hengen taloudelle, mutta viikonloppuisin se juuri ja juuri kävi päinsä.

Pera ei koskaan hakenut tytärtään äitinsä luota, vaan äiti vie tyttären aina Peran vanhemmille, josta Pera hänet nouti. Pidin järjestelyä omituisena, mutta koska en itse ollut erolapsi enkä juuri tuntenut käytäntöjä, en miettinyt asiaa sen enempää. Jälkikäteen mietittynä se oli Peran kannalta helppo ratkaisu: jos hän päätti viettää aikaansa minun kanssani, hänen ei tarvinnut huolehtia tyttärestään, vaan äiti teki sen hänen puolestaan.

Miten vanhaksi pitää elää, että ymmärtää, että ihminen, joka ei uuden rakkauden vuoksi halua tavata omaa jälkikasvuaan, tekee sen aina ja aina uudelleen? En minä uhrannut ajatustakaan sille tosiasialle, että Pera ei tapaillut tytärtään. Hänhän oli minun kanssani.

Kerran Pera etsi jotain todistuksia yläkerran kämpästään ja lattialle putosi kasa papereita. Nostin ne ja vilkaisin: kulmassa luki ulosottovirasto. En sanonut mitään, mutta se alkoi kaihertaa mieltäni. Olimme nimittäin sopineet avaavamme yhteisen tilin ja tallettavamme sille molemmat saman summan kuukaudessa tarkoituksenamme ostaa asunto jonain päivänä.

Se oli samaa aikaa, kun Keitele & Tommila perustivat pankkiiriliikkeen ja Keitele itse keikaili kävelykeppinsä kanssa ja teititteli kaikkia. Se oli aikaa, kun Sam Inkinen ei nukkunut kuin kolme tuntia yössä toimistonsa futonilla ja antoi päivisin utopistisia haastatteluja medialle. Väittävät, että silloin rahaa virtasi joka purossa, mutta ei sitä tavallinen kaduntallaaja huomannut. Meillä ei ainakaan ollut liikaa.

Radio City aloitti toimintansa, pahus, vasta toisena paikallisradiona Suomessa, taajuudella 96,2. Lähetyksiä oli vain pari tuntia aamuisin. Radiomainokset kuulostivat hassuilta, sillä niihin ei ollut tottunut. Miksei aina voi olla perjatai, perjantai perjaaaaantai, kuului autoradiosta. Muutoin sieltä kuului Springsteen, Peran lemppari.

Juppikulttuuri alkoi orastaa, mutta siitä minä näin vain vilauksen.

Jonkinlaista juppikulttuuria kai edustivat Peran vanhempi sisko ja hänen miehensä. Heille minut esiteltiin ensimmäisenä, tai oikeastaan heidät minulle. Omistusasunto Espoossa, Aallon huonekalut ja toinen töissä pankissa, toinen vakuutusyhtiössä. Ihan mukavia ihmisiä, mutta kun Timo alkoi puhua "meidän puusepästä" minua huvitti.

Ensimmäisellä tapaamisella lähdimme yhdessä Hankoon. Olin jo käsittänyt, mikä on homman juoni ja autossa jutellessamme jotain, sanoin vitsinä, että siksi vanhemmillani on tasakattoinen talo, että siihen voi laskeutua helikopterilla. En hetkeäkään kuvitellut, että joku voisi ottaa sen tosissaan, mutta niin vain kävi. Timo alkoi kysellä tarkemmin perheestäni, autoista, mahdollisesta veneestä - kaikesta. Minulla oli täysi selittäminen, että juttu oli pelkkä vitsi - hei! naurakaa!

Mitkään hälytyskellot eivät soineet päässäni silloin, kun muut ikäiseni viettivät iltojaan Adlonissa, Cafe Metropolissa tai muissa vähän paremmanlaatuisissa paikoissa. Me kuljimme Pystykorvassa, Oivassa ja Bistrossa tai joskus sukelsimme Sörkan puolelle Hyvään Ystävään. Totta tietenkin, että niissä tuopillinen oli huomattavasti edullisempi kuin noissa ensimmäisissä paikoissa, mutta kun näin jälkeenpäin ajattelen itseäni, niin en käsitä, miten täysin vapaaehtoisesti roikuin Peran kanssa noissa räkälöissä.

Se aika, kun Kallion mestat nostivat profiiliaan ja niistä tuli muodikkaita, oli kaukana edessäpäin. Silloin ne olivat pelkkiä räkälöitä. Mutta Pera halusi heittää tikkaa tai pelata bilistä ja minä rakastuneena ja ihastuneena monitaitoiseen mieheen kuljin mukana. Älyllistä keskusteluseuraa noista ei löytänyt, vain elämän kolhimia ihmisiä, jotka sadan asteen humalassa jankuttivat vain samaa levyä elämänsä valttikorteista ja lusituista vuosista. Silloin tällöin seuraamme liittyi joku Peran kouluaikainen tuttu tai joku muu malmilainen. Ne oli hetkiä, jolloin minulla oli vaikeuksia ymmärtää edes keskustelunaihetta. Slagi oli syvällä näissä hepuissa. Mutta sekin oli asia, mikä Perassa kiehtoi.

Kun nainen oli lähtenyt, juttelimme aiheesta Peran kanssa. - En ikinä voisi lyödä naista! Naiset ja lapset pitää jättää rauhaan. Kato! Kato tätä habaa! Jos tällä tempais akka lättyyn, niin jälki olis rumaa.

Minä katsoin ja tiesin, että sillä hauiksella nostettaisiin vain muutossa huonekaluja ja salilla rautaa. Sen varassa voisi roikkua vaikka kymmenvuotias ja tehdä kiepin. En koskaan erityisemmin hakeutunut lihaksikkaiden miesten seuraan enkä arvostanut patteja käsivarressa, mutta Peran käsivarret vain olivat turvallisen tuntuiset ja ne kädet osasivat monta asiaa.

Eivätkä ne odotukset olleet mitään maata mullistavia: halusin normaalin elämän, yhteisen asunnon, ehkä avioliiton ja lapsia joskus. Millään ei ollut kiirettä. Olin ajelehtinut koko opiskeluajan kykenemättä sitoutumaan. Tunsin löytäneeni ihmisen, jonka kanssa voisin sitoutua. Peralla tuntui olevan niin samantapaiset ajatukset kaikesta kuin itselläni, että mikään ei voisi mennä pieleen.

Pera asui vanhempiensa yläkerrassa, esikaupunkialueella vanhassa puutalossa. Ennen pitkää huomasin viettäväni aikaani hänen luonaan yhä enemmän. Lokakuussa sain työsuhdeasunnon Linjoilta. Työnantajallani oli hyvät suhteet vakuutusyhtiöön ja sain kämpän sitä kautta. Se oli pieni yksiö ja vuokra oli edullinen. Silloin vuokra-asunnon löytäminen Helsingistä oli hankalaa ilman suhteita, vaikka olisi pystynyt maksamaan korkeampaakin vuokraa. Niitä ei yksinkertaisesti ollut.

Asunto olisi ollut valoisa, mutta se oli maalattu tummanvihreäksi. Halusin siitä valkoisen. Vakuutusyhtiö suostui maksamaan tarpeet, muttei työtä. Pera oli kätevä käsistään ja tarjoutui maalaamaan. Muutaman illan vietimme telat kourissa ja saimme kämpästä asuttavan näköisen.

Ostin osamaksulla sängyn ja lasisen kromijalkaisen ruokapöydän, siihen neljä mustareunuksista venetsia-tuolia. Sänkykin oli musta. Tyylikästä ja viimeistä muotia.

Kun asunto oli kunnossa Pera katsoi minua alta kulmien ja totesi - Nyt sä sit heität mut meneen, kun tää kämppä on maalattu.

Pera oli jo työelämässä. Hän oli minua vanhempi, vain muutaman vuoden, mutta se riitti. Hän oli erilainen. Hän ei koskaan ollut suuna ja päänä, kuten minä. Ehkä siksi hän vaikutti salaperäiseltä, sellaiselta, jota tiesi jotain. Hänessa oli myös aimo annos katupoikaa, pientä vaaraa, joka vetosi seikkailevaan mieleeni.

Äitini on vuosikaudet syöttänyt teoriaa, että etsin Perassa isääni. En ole myöntänyt, vaikka äidin sanoissa piilee totuuden siemen. Jossain selkäytimessä ehkä vertasin häntä isääni, vahvaan isääni, jonka kanssa minulla oli hyvät välit. Nyt vuosia myöhemmin olen huomannut, miten peilasin vanhemmiltani aivan kaiken, niin hyvässä kuin pahassakin.

Pera myös ihaili minua. Väitän edelleenkin, että hän teki niin. Pera ei ollut narsisti, vaikka sellaistakin saattaisi luulla. Uskon vieläkin, että hänellä, kuten minulla, oli vilpitön halu onnistua yhdessä, rakentaa pesä ja suojautua muulta maailmalta.

Peralla oli yksi ongelma: hän oli liian helposti manipuloitavissa.